— Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän.
Arató pudisti päätään merkitsevästi.
— Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien taivaalla…
(Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä).
Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva. Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan, esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä.
Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia.
Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni kotiinsa Kolozsváriin.
Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi, ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut.
Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi.
Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta. Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen.