Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen.
Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta, lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban oikkuihin.
Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon; myös, poika kaihoili jääkalliolle.
Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä kristallikallio kuin isän omaisuus.
Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet, olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle.
Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen keskellä.
Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi. Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä vaeltaen puistokujassa… Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni olen nähnyt…
Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin satusaarelle.
Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne.
On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden hunnien jälkeläisen sairaat sielut.