Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä.
Mutta lopuksi lausui hän:
— On niin paljon surua maailmassa… Miksi täytyy sitä olla? Olisi paras olla tietämättä mitään…
Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa.
Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen.
Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa.
* * * * *
Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettävä
Galiziaan.
Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta.
Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan… Ja sitten raikuvat torvet ja kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan tervehtivinä yli sankarien kumpuin.