Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin.
Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon.
Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta olemassa…
Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan poikain lähtöä.
Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta.
Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia.
Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan, alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki kuntoon.
— Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle.
— Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen, järjellisen ihmisen, sanoi Stefan.
Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä.