Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi, viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien varjossa.
Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä.
Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta; päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa näkyivät sen alta.
Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta.
— Se on Ijarton vaimo, selitti Peter.
Nainen piti pientä lasta kädestä. Lapsi oli kömpelötekoinen ja tanakka kuin pienoinen karhunpoika. Suutuksissaan pyöritteli hän silmiään, jotka olivat täydelliset jäljennökset korpraali Ijarton silmistä, ja teki samalla suunnattomia ponnistuksia saadakseen koko nyrkin mahtumaan suuhunsa.
Katalin, joka jo itsessään tunsi heräävän kunnioitusta Ijartoa kohtaan, ryhtyi puheisiin nuoren talonpoikaisnaisen kera. Hän sai silloin kuulla, että lapsi oli vain hänen lapsipuolensa, hän kun itse oli Ijarton toinen vaimo.
Äkkiä alkoi suuri hermostuneisuus ja levoton juoksenteleminen. Veltto, kaunis, vähintäin atleettisuuruinen upseeri pauhasi kiukuissaan sotilastungoksessa.
— Kapteeni! Kapteeni Milka!
Hän oli vimmoissaan siitä, etteivät sotilaat vielä olleet asettuneet vankkureihinsa ja hätisteli heitä paikoilleen keppi ilmassa vinkuen. Samalla antoi hän kuulua törkeitä, sattuvia, perin unkarilaisia voimanpurkauksia, jotka pelottivat, mutta vielä enemmän huvittivat kansaa.