Selvä! Kyynelkostein silmin suuteli Katalin kaksoisia. He punastuivat aina korviin asti tuntiessaan kälynsä lämpimät, tuoksuvat huulet poskillaan.
Juna lähti hitaasti liikkeelle…
Siellä seisoivat pojat vaunun ovella, vaunun, johon oli maalattu '6 hevosta ja 40 miestä'. Palko heilutti Unkarin värein koristettua lippua ja Peter piti hampaittensa välissä lyhyttä piippua, joka antoi hänen kasvoilleen epäämättömän miehekkään leiman.
Professori ja hänen puolisonsa viittoivat hymyillen lähteville, pojat vastasivat hymyyn, mutta eivät voineet enää nähdä, miten Katalinin kyyneleet virtoina vuosivat, eivätkä tietäneet, miten viiltävä tuska ahdisti Stefanin sydäntä.
— Jumala taivaassa! sanoi Katalin, äkkiä kauhuun heräten. Menevätkö nuo kaksi koulupoikaa todella sotaan?
Mutta koulupojat kiitivät kohti pohjoista, täynnä ylpeää päättäväisyyttä ja haaveellisia toiveita, onnellisina ja kiitollisina siitä, että kuoleman läheisyys oli lahjoittanut syvää kauneutta ja arvoa heidän nuorelle elämälleen.
Veturin huohotukseen, pyörien kolinaan sekaantui kenttäharmaitten sotilasten laulu:
Hymyyn helty, neito, jonka katseen kyynel kattaa, hetki vain, ja husaarisi taasen hymyys tervehdyksin vastaa — kerran, tai ei konsanaan.
Ilmapyörre, jonka eteenpäinsyöksyvä juna synnytti, kietoi syliinsä sadottain äidinsydämiä. Näkymättöminä lensivät ne loilottavien nuorukaisten jäljissä kuin parvi säikähtyneitä kyyhkysiä.
Kaikki ne ajoi esiin Elämän ja Kuoleman suuri, kolkko kysymys: kerran — tai ei koskaan?