Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen suuri…
* * * * *
Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut seisoivat portaitten edessä.
Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa.
Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen.
Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija; äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se menisi hukkaan".
Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut.
Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut olivat esillä.
Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään matkaturkkeihinsa.
Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä ollut aikaa mihinkään sellaiseen).