Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien.
Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja ulvahteli silloin tällöin savupiipussa.
Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin: eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa, kumartuneena paperiensa ääressä.
Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa, mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi ruumiina.
Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.
Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.
Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti, kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.
Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä, sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.
Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas synkkään mielentilaan.
Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun, sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.