Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille; se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.
Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.
Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.
Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat liikkeet.
He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen merenpohjassa.
Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.
Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle…
Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.
Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna lähti… Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin ääressä.
Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.