— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa ballaadeissa.
Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin, Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti — olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman lapsekkaita he itse asiassa olivat.
Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika oli kylvänyt koko Europaan.
— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin hetken vaitiolon jälkeen.
— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun puolustettavakseen.
— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon sotilas, ihannesoturi.
— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.
— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.
— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.
— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli piano… Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia, Bachia, Wagneria, kaikkia…