— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.
— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa. Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi… Minun täytyy alati pitää tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan etäällä toisistaan.
Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena vielä kauan pukuhuoneessa.
Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.
Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli tällainen valkea päähine…
Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.
Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.
Hän riensi miehensä luo.
— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.
— Mitä sitten, sydänkultani?