— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.
— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.
— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan mietiskellyt asiaa… Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä paljon… ja sitten junassa…
Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.
Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään, aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.
— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja… pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen… Minä rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.
Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot käsiensä väliin ja sanoi hellästi:
— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua toimettomana kotona kamiinin ääressä…
— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.
— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi, että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme, numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan… Etupäässä keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin vakavissani sinua.