— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.
— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille…
Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.
Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään itsensä uudessa osassa…
Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?
Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle, jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli löytänyt.
Unissakävijä! Kultaviulu…
Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän sadun.
Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat, kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä, limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos Unissakävijän suusta.
Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea, elämän runollisuutta.