Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa
Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.
Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.
Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan soittanut Stefanin puolison sävelmää.
Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin mies tahtoo hänet nähdä?
ZAKLIKOV.
Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.
Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.
Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti, tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä… Tästä kaikesta eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi kimnasistivuosien unelmista.
Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että he olivat olleet mukana taistelussa.
Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut, että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).