Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.

Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin — Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta pajunetinkärjin… — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he kirjoittivat…

Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman taivaan alla.

Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.

Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat, nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.

Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.

Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden taivasta…

Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin, hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.

Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia…

* * * * *