Pitkiä junia saapui Budapestiin.
Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen, muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman hajua ja rypivät veressä.
Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.
Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita ne olivat kohdanneet taistelukentillä.
Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima, jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon, missä uusi maailma valetaan.
* * * * *
Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.
Katalin oli sairaalan sielu.
Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin katon.
Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa haahmossa.