Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?
Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.
Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä, nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa — tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.
Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet olivat synnyttäneet.
Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi persoonallisuutensa.
Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui hänen sieluunsa.
Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.
Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan kuumehohtoiselle otsalle.
Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea uhmaileva rohkeus sykki hänessä.
Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.