Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin, kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.
Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat hänen ihailijansa häneltä.
— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri, professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.
Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt… Tähän asti oli hän ollut miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta, josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.
— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään… Tulen juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin… Niin, koska sinä tulet kotiin?
— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys… Minun täytyy ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin… Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona… Ethän suutu?
Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki hänet miltei ylpeäksi.
Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.