Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.
Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja kynsisaksien käsittelemisestä.
Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.
Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.
Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.
Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.
— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon…
Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja puoleensavetäväksi.
Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.
Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen hymyily suupielessä.