Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle niin monta pientä ja suurta myllyä.
Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin, yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.
Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.
Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun myrsky on vaimennut.
Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.
Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli hän jo väsynyt sairaalaan.
Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.
Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.
— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.
— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?