— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa… Pitkä, komea mies.
— Hermoiskun, sanoi professori?
— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on kadottanut puhekykyjäkin.
— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen. Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään tapauksessa ole.
— Millä perusteella arvelette niin?
— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.
— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan sanan, kun salama tai pommi iskee… Myöhemmin toipuu uhri ja silloin toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa… Kranaatin räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi pilkkomassa puita.
— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.
— Ehkä venäjää…
Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä sairasvuoteesta: