Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella…
Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.
Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia, ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.
Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.
Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta
Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä… Mitenkä voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?
Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen… Tulla mykäksi ja sokeaksi… Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään…
Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.
Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään… Täytyy rakentaa hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka… Silloin — ehkä onnistumme… — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.
Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli valaissut ulos ikuisesta yöstä… Milkahan oli suuri soittoniekka, siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.