— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun verran musiikkia.
Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät tuntemattoman syvyyden.
Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja tunnelmalliseksi.
Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen epätasaisuuden.
Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa: jalat laahaten sammakonliejussa.
Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi. Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.
Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän imi ahneesti ja punottavin poskin.
Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten musiikkisankarien hengen tarmon.
Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.
Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan, heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli todellinen helmi.