Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat häntä neroksi.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.
Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.
Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen, sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä katonulkonemalla.
Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?
Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?
Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa…
Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.
Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.
Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää. Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti valkeutta…