Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi, lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen määräystensä mukaan.
Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.
Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.
Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)
He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.
Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.
Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.
Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut, vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.
Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja…
Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.