— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää… Herra Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai sitten ei hänellä ole mitään…
— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka katkerana.
Katalin katselee häntä vakavasti.
— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu nukke… Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset… Elämä ei ole mikään huvimatka!
— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti, vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:
— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi ampua Trommer-luoti otsaani.
"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.
— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten pakopaikka.
Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.
— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.