Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.
— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään minua aamulla liinavaatevarastoon.
Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen häneen.
— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys… Olen kauan taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä… Sanokaa, halveksitteko minua?
Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa todella kauniiksi.
— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni, en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa ainetta kuin te.
Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:
— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen itse vähäsen mukana tässä auttamisessa… Ettekö tekin ole samaa mieltä?
Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen edessään valkeassa puvussaan.
Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä vuorenhuipulla.