Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.
Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet hänen solakan olentonsa ympärillä.
Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón, niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.
Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.
Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.
Ja millainen nainen oli hän?
Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan koskettanut häntä.
Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä todellisuutena tämän naisen sielusta.
Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.
Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.