Ceddi kiiti ulos huoneesta.
"Bridget!" he kuulivat hänen huutavan, kun hän syöksyi keittiöön.
"Bridget, odota hiukan! Tässä olisi vähän rahaa. Sinä saat ne, jotta
voit maksaa vuokran. Isoisä antoi ne minulle. Ne ovat sinua ja
Mikaelia varten!"
"Oi Ceddi-herra!" huusi Bridget pelästyneellä äänellä. "Tässähän on viisikolmatta dollaria. Missä rouva on?"
"Luullakseni minun täytyy mennä ulos selittämään hänelle", mrs Errol sanoi.
Niin hänkin lähti huoneesta, ja mr Havisham jäi hetkeksi yksin. Hän astui ikkunan luo ja katseli mietteisiinsä vaipuneena kadulle. Hän ajatteli Dorincourtin vanhaa kreiviä, joka istui kivistävin jäsenin yksinäisenä linnassa suuressa, loisteliaassa ja kalseassa kirjastossa loiston ja komeuden keskellä, mutta hylättynä: oikeastaan häntä ei rakastanut kukaan muu kuin hän itse. Hän oli ollut itsekäs ja omahyväinen, töykeä ja kiivas; korkean kreivillisyyden vaaliminen ja sen suomien nautintojen käyttäminen oli vienyt hänen aikansa niin tyystin, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa ajatella muita ihmisiä. Hän oli mielestään ollut oikeutettu käyttämään kaiken nimestään ja arvostaan saamansa mahdin ja rikkauden vain oman itsensä viihdyttämiseksi, ja nyt kun vanhuus oli tullut, kaikki kiihko ja omahyväisyys oli tehnyt hänet äreäksi ja maailmaan kyllästyneeksi, mutta myös maailma oli kyllästynyt häneen. Kaikista rikkauksistaan huolimatta Dorincourtin kreivi oli varmasti aatelisista inhotuin ja — yksinäisin. Jos hän vain olisi halunnut, hän olisi voinut pitää loistavia juhlia. Hän olisi voinut tarjota päivällisiä ja järjestää upeita metsästysretkiä, mutta hän tiesi, että vaikka ihmiset noudattaisivat hänen kutsuaan, he kuitenkin salaa pelkäisivät vanhuksen tuimia ilmeitä ja hänen ivallisia ja purevia puheitaan. Hänellä oli terävä kieli ja katkeroitunut luonne ja hän huvitteli pilkkaamalla ihmisiä ja saattamalla heidät vaivautuneiksi, ja siihen hän kykeni, koska muut olivat herkkätuntoisia, ylpeitä tai arkoja.
Mr Havisham tunsi perin pohjin hänen kovat, taipumattomat tapansa ja ajatteli häntä katsoessaan ikkunasta hiljaiselle, kapealle kadulle.
Jyrkkänä vastakohtana hänen mieleensä palautui herttaisen, komean pojan kuva, joka istui suuressa tuolissa jutellen lapsellisella, viattomalla tavallaan ystävistään, Dickistä ja omenamummosta. Ja hän ajatteli niitä suunnattomia rikkauksia, kauniita mahtavia tiluksia, valtaa ja voimaa sekä hyvään että pahaan, jotka aikojen kuluessa joutuvat lordi Fauntleroyn palleroisiin käsiin, jotka hän niin mielellään pisti syvälle taskuihinsa.
"Ero tulee olemaan hyvinkin suuri", hän ajatteli itseksensä, "hyvinkin suuri".
Cedrik tuli hetken kuluttua äitinsä kanssa takaisin. Hän oli valtavan innostunut. Hän istui pikku tuolillensa äitinsä ja asianajajan väliin ja hakeutui tavalliseen asentoonsa kädet polvien ympärillä. Hän loisti ilosta ajatellessaan Bridgetin riemua ja helpotusta.
"Hän itki!" Cedrik sanoi. "Hän itki ilosta. En ole ennen nähnyt kenenkään itkevän ilosta. Isoisä on varmasti kauhean hyvä mies. En arvannut, että hän on niin hyvä. Taitaa olla paljon — paljon hauskempaa kuin luulinkaan olla kreivi. Olen melkein iloinen — niin, oikein iloinen, että minustakin tulee kreivi."