Mutta mr Havisham esitti pyynnön.
"Hän pyytää, ettei lordi Fauntleroy saisi tietää mitään, mikä voisi saattaa hänet ymmärtämään, että te ennakkoluulon tähden erotatte hänet äidistänsä. Hän rakastaa äitiään, ja mrs Errol on aivan varma siitä, että jos asia hänelle kerrottaisiin kohoaisi muuri teidän välillenne. Hän sanoo, ettei poika voisi käsittää sitä ja että hän rupeaisi pelkäämään teitä tai ainakin hänen rakkautensa teihin vähenisi. Hän on sanonut pojalle, että tämä on liian nuori ymmärtääkseen syytä, mutta saa tietää sen suuremmaksi tultuaan. Hän toivoo, ettei mikään varjo pimentäisi teidän ensimmäistä kohtaamistanne."
Kreivi vaipui takaisin tuoliinsa. Hänen syvällä olevat ankarat silmänsä säkenöivät tuuheitten kulmakarvojen alla.
"Kuulkaahan", hän sanoi yhä huohottaen, "ettehän vain yritä sanoa, ettei äiti ole puhunut mitään?"
"Ei sanaakaan", asianajaja vastasi tyynesti. "Sen voin teille vakuuttaa. Lapsi on siinä luulossa, että te olette äärettömän hellä ja rakastava isoisä. Hänelle ei ole sanottu mitään, mikä saattaisi häntä pienimmässäkään määrin epäilemään teidän täydellisyyttänne. Ja kun minä New Yorkissa seurasin tarkasti teidän ohjeitanne, niin tietysti hän pitää teitä ihmeellisen jalomielisenä."
"Pitääkö hän todellakin?" kreivi kysyi.
"Kunniasanalla", mr Havisham sanoi. "Vaikutus, jonka te teette lordi Fauntleroyhin, on kokonaan omassa vallassanne. Ja suokaa anteeksi rohkeuteni jos sanon, että luulen teidän tekevän viisaimmin, jos ette puhu pilkallisesti hänen äidistään."
"Vielä mitä!" kreivi sanoi. "Nuorimies on seitsenvuotias!"
"Hän on elänyt nämä seitsemän vuotta äitinsä seurassa", mr Havisham vastasi, "ja äiti omistaa koko hänen rakkautensa."
Linnassa