Pikku lordi epäröi hiukan.
"Minä tulin vain ajatelleeksi, että jos täällä asuisi kaksi ihmistä, jotka eivät olisi hyviä ystäviä, heistä varmaan tuntuisi joskus yksinäiseltä."
"Luuletko meistä tulevan hyvät ystävät?" kreivi kysyi.
"Aivan varmasti", Cedrik vastasi. "Mr Hobbs ja minä olimme hyviä ystäviä. Hän oli minun paras ystäväni, lemmikkiäni lukuunottamatta."
Kreivi rypisti äkkiä kulmiaan.
"Kuka on lemmikki?"
"Hän on minun äitini", lordi Fauntleroy sanoi hiljaisella äänellä.
Ehkä hän oli hiukan väsynyt, sillä hänen nukkumaanmenoaikansa oli käsillä, ja muutenkin oli luonnollista, että hän oli uupunut viime päivien elämyksistä. Väsymisen ohella hän koki epämääräistä yksinäisyydentunnetta muistaessaan, ettei hän tänä iltana saisi nukkua kotona "parhaan ystävänsä" rakkaiden silmien valvonnassa. He olivat aina olleet "parhaat ystävät", tämä pieni poika ja hänen nuori äitinsä. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän oli halukas puhumaan, ja kun päivällinen oli päättynyt, kreivi huomasi hänen kasvoissaan alakuloisen ilmeen. Mutta Cedrik pysyi rohkeana, ja kun he menivät takaisin kirjastohuoneeseen, kreivin käsi nojasi taas pojanpojan olkapäähän, tosin ei yhtä raskaasti kuin äsken, sillä palvelija kulki herransa toisella puolella.
Kun palvelija jätti heidät yksikseen, Cedrik kävi istumaan takan edessä olevalle matolle Dougalin viereen. Hetken aikaa hän ääneti silitteli koiran korvia ja tuijotti valkeaan.
Kreivi tarkasteli häntä. Pojan silmät näyttivät miettiviltä ja suurilta ja pari kertaa hän huokasi. Kreivi istui hiljaa katse kiintyneenä poikaan.