"Fauntleroy", hän sanoi vihdoin, "mitä sinä mietit?"
Fauntleroy katsahti ylös koettaen miehuullisesti hymyillä.
"Minä ajattelin lemmikkiäni", hän sanoi; "ja — ja ajattelin että olisi ehkä paras nousta ja kävellä edestakaisin huoneessa."
Hän nousi, pisti kätensä pieniin taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen huulensa olivat yhteen puristetut, mutta hän piti päänsä pystyssä ja käveli vakavasti. Dougal liikahteli unisesti, katsahti häneen ja nousi sitten. Se meni lapsen luo ja rupesi seuraamaan häntä hitaasti. Fauntleroy veti toisen kätensä taskustaan ja laski sen koiran pään päälle.
"Tämä on kiltti koira", hän sanoi. "Hän on minun ystäväni. Hän ymmärtää miltä minusta tuntuu."
"Miltä sinusta sitten tuntuu?" kreivi kysyi.
Hän oli vaivautunut nähdessään, miten pikkupoika kärsi koti-ikävänsä tähden, mutta hän oli mielissään siitä, että tämä niin urhoollisesti koetti kestää vaivansa. Hän piti tästä lapsen urheudesta.
"Tulehan tänne", hän sanoi.
Fauntleroy meni hänen luoksensa.
"En ole koskaan ennen ollut poissa kotoa", poika sanoi levoton ilme tummissa silmissään. "Tuntuu niin vieraalta, kun täytyy olla kokonainen yö toisen ihmisen linnassa sen sijaan että olisi kotonansa. Mutta lemmikkini ei ole kovin kaukana minusta. Hän käski minua muistamaan sen — mutta — mutta minä olen vasta seitsenvuotias — ja minä voin katsella kuvaa, jonka hän antoi minulle."