Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin pienen sinertävän samettirasian.
"Tässä se on", hän sanoi. "Kun painaa jousta, niin se aukeaa, ja siinä hän on!"
Hän tuli aivan kreivin tuolin luo ja ottaessaan rasian esille hän nojautui tuoliin ja samalla vanhuksen käsivarteen niin luottavasti kuin lapset aina olisivat siihen nojautuneet.
"Kas tässä hän on", hän sanoi rasian avautuessa ja katseli hymyillen ylös.
Kreivi rypisti kulmakarvojaan; hän ei olisi tahtonut nähdä kuvaa, mutta hän katsoi siihen kuitenkin vasten tahtoansa. Hän näki siinä nuoret kauniit kasvot — kasvot, jotka siinä määrin olivat pojan kasvojen kaltaiset, että hän aivan hämmästyi.
"Pidät kai hänestä kovasti?" kreivi sanoi.
"Kyllä", lordi Fauntleroy vastasi kohteliaalla äänellä ja aivan suoraan, "kyllä minä arvelen niin ja uskon että se on totta. Katsos, mr Hobbs oli ystäväni, ja Dick ja Bridget, Mary ja Mikael olivat myös ystäviäni; mutta lemmikkini — niin, hän on minun paras ystäväni ja me kerromme kaikki toisillemme. Isä jätti hänet minulle, jotta pitäisin hänestä huolta, ja kun minusta tulee mies, teen työtä ja ansaitsen hänelle rahaa."
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" isoisä kysyi.
Nuori lordi astui jälleen matolle ja piti kuvaa kädessään. Hän näytti vakavasti miettivän ennen kuin vastasi.
"Joskus ajattelin ruveta mr Hobbsin liikekumppaniksi", hän sanoi, "mutta hyvin mielelläni tahtoisin myös presidentiksi."