Kauppiasta hämmästytti se, että Mary tuijotti häneen niin kummallisesti ja pudisti päätänsä.
"Mikä teidän on, Mary?" hän kysyi. "Kuuma ilmako teitä rasittaa?"
"Ei", sanoi Mary, "vaan meillä on tapahtunut kummallisia asioita".
"Onko lemmikki saanut auringonpaahteesta päänsärkyä?" poika tiedusteli huolestuneena. Mutta ei se sitäkään ollut. Heidän tultuansa kotiin oli portin edessä vaunut, ja joku puhui äidin kanssa salissa. Mary vei Cedrikin kiireesti yläkertaan, puki hänen ylleen parhaan, vaalean kesäpuvun, kiinnitti sen päälle punaisen vyön ja kampasi pojan kiharat.
"Niin, ne lordit!" hän kuuli Maryn sanovan. "Ja ylimykset sekä aatelismiehet. Paha heidät periköön! Lordit tosiaankin — kova onni!"
Olipa tämä kummallista, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että äiti kertoisi hänelle mitä kaikki tämä puuha merkitsi, ja siksi hän antoi Maryn päivitellä kysymättä häneltä mitään. Kun hänet oli puettu, hän juoksi portaita alas ja astui saliin. Nojatuolissa istui kookas vanha herra, jonka kasvot näyttivät ankarilta. Äiti seisoi kalpeana vieressä ja poika huomasi kyyneleitä hänen silmissänsä.
"Oi Ceddi!" hän huudahti ja juoksi poikansa luo ottaen hänet syliinsä ja suudellen häntä kiihkeästi ja levottomasti. "Oi Ceddi-kultani!"
Vanha herra nousi tuoliltansa ja tarkasti tuikeasti Cedrikiä.
Katsellessaan hän siveli kapeata leukaansa luisevalla kädellään.
Hän ei näyttänyt laisinkaan tyytymättömältä.
"Vai niin", hän sanoi vihdoin hiljaa, "tämä siis on pikku lordi
Fauntleroy".