Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo, toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä luottamuksella ja uskollisuudella.
Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se, että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli tiennyt kertoa.
"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen." Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi näkyviin.
Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.
"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia — minun olivat kumpaakin — mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."
Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin. Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi puhuttelemaan häntä.
"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"
"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.
Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili ja puna hänen poskissaan tummeni.
"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut, "käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole rohkeutta sanoa sellaista."