Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.
Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa, joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan. Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.
"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville, "eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."
Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.
Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.
Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana — ihmeelliset uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita ja loistavaa seuraa — ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa — kun hän tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku, joka hänen piti ilmoittaa heille!
Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan häneen hämmästyneen katseen.
Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti seurasta.
"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut oikein hauskaa!"
Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan, kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä ystävällisesti.