"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."
Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista silmänsä ja unisena hokenut:
"Hyvää yötä — olen niin — iloinen — että näin teidät — te olette niin — kaunis —"
Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.
Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti kuvan, jota maksoi vaivan katsella.
Kun mr Havisham katseli sitä, hän siveli kädellään sileäksi ajettua leukaansa ja näytti hyvin levottomalta.
"No, Havisham", sanoi kreivi karhealla äänellään hänen takanaan. "Mitä tämä merkitsee? Varmaan on jotakin tapahtunut. Ja mikä se merkillinen tapahtuma on, jos saan kysyä?"
Mr Havisham kääntyi sohvasta pois yhä sivellen leukaansa.
"Huonoja uutisia", hän vastasi, "surullisia uutisia, kreivi — mitä pahimpia tietoja. Ikävä, että minun täytyy ne ilmoittaa."
Kreivistä oli tuntunut pahalta joka kerran, kun hän illan kuluessa oli katsahtanut mr Havishamiin, ja ollessaan levoton hän oli aina myös vihoissaan.