II.
Sikopaimenen vaimo meni sisään ja valmisti oikein hyvän illallisen Keijujalalle ja tarjosi sen hänelle. Mutta Keijujalan ei ollut juuri ollenkaan nälkä, hän odotti niin kiihkeästi yötä, jolloin saisi nähdä keijukaiset. Kun hän meni makuusijalleen ullakolle, luuli hän ensin, ettei hän voisi nukkua ollenkaan, mutta äkkiä hänen kätensä kosketti taikapilliä ja hän nukahti heti eikä herännyt ennenkuin kuunsäde sattui kirkkaasti hänen kasvoilleen ja havahdutti hänet. Silloin hän hypähti pystyyn ja meni katsomaan ulos seinänraosta, ja hän huomasi hetken tulleen ja kuun olevan niin alhaalla, että sen vinot säteet olivat hiipineet tammen alle.
Hän laskeutui portaita niin hiljaa, ettei hänen isäntänsä kuullut mitään, ja sitten hän huomasi olevansa ulkona kauniissa yössä, jota valaisi niin kirkas kuutamo, että oli valoisampi kuin päivän aikaan. Ja siellä odotti Heikku Heipparalla puun alla! Hän oli nyt niin hienosti puettu, että Keijujalka tuskin tunsi häntä. Hänen pukunsa oli tehty purppuranpunaisen orvokin samettiteristä, mikä oli paljon hienompaa kuin tavallinen sametti, ja hänellä oli yllään höyheniä ja tupsuja ja kaulassa röyhelö, ja vyöllä riippui pikkuruinen miekka, joka ei ollut puoleksikaan niin suuri kuin hienoin neula.
"Ota minut olallesi", sanoi hän Keijujalalle, "niin minä näytän sinulle tien."
Keijujalka nosti hänet ylös, ja he lähtivät kulkemaan metsän läpi. Ja ihmeellisintä oli, että vaikka Keijujalka luuli tuntevansa tarkoin koko metsän, oli joka polku hänelle uusi ja kauniimpi kuin mikään minkä hän ennen oli nähnyt. Kuunvalo näytti käyvän kirkkaammaksi ja puhtaammaksi joka askelella, nukkuvat kukat suloisemmiksi ja kauniimmiksi ja sammal vihreämmäksi ja tiheämmäksi. Keijujalka itse oli niin iloinen ja onnellinen, että unohti koskaan olleensa yksin ja suruissaan.
Heikku Heipparalla näytti hänkin olevan hyvin hyvällä tuulella. Hän kertoi paljon tarinoita Keijujalalle, ja ihmeellistä kyllä, olivat ne kaikki hänestä itsestään ja erinäisistä keijukaisneidoista, jotka olivat olleet niin kovin kiintyneitä häneen, että hän tuskin odotti näkevänsä heitä elävitten joukossa tällä hetkellä. Hän oli aivan varma, että heidän oli täytynyt kuolla suruun hänen poissaollessaan.
"Minä olen aiheuttanut paljon surua elämäni kuluessa", sanoi hän ja pudisti katuvaisena päätään. "Olen väliin toivonut, että voisin välttää sitä, mutta se on mahdotonta. Hm! Kun isotätini isoäiti äkkiä ja sopimattomalla hetkellä muutti minut linnuksi, oli minulla juuri pikku lemmenseikkailu pienen olennon kanssa, joka oli todella sangen viehättävä. Olisin voinut tehdä päätökseni ja mennä kihloihin hänen kanssaan. Hän oli hyvin ihastuttava. Hänen nimensä oli Helyhelma. Huomenna vien kukkia hänen haudalleen."
"Minä en luullut, että keijukaiset koskaan kuolevat", sanoi Keijujalka.
"Hyvin harvoin vain, ja ainoastaan rakkaudesta", vastasi Heipparalla. "Heidän ei tarvitse kuolla, jolleivät tahdo. Heidän tiedetään kuolleen rakkaudesta. Usein he perästäpäin toivovat, etteivät olisi kuolleet — itse asiassa aina — ja silloin he voivat palata takaisin elämään. Mutta Helyhelma —"
"Oletko aivan varma, että hän on kuollut?" kysyi Keijujalka.