"Varma!" huusi Heikku Heipparalla vimmastuneena. "Mitä hullua, hänhän ei ole nähnyt minua pariin vuoteen. Minulla on ollut sulkasato kahdesti senjälkeen kun olemme kohdanneet. Onnittelen itseäni, ettei hän nähnyt minua silloin", lisäsi hän matalammalla äänellä. "Tietysti hän on kuollut", sanoi hän juhlallisen painokkaasti, "kuollut kuin ovennaula."
Juuri silloin Keijujalka kuuli lumoavia ääniä, heikkoja, mutta kirkkaita. Ne olivat vienoa soittoa ja pientä naurunhelinää, kuin satukellojen helkettä.
"Ah", sanoi Heikku Heipparalla, "siinä he ovat! Mutta minusta näyttää, että he ovat tavattoman iloisia siihen nähden, etteivät ole nähneet minua niin pitkään aikaan. Käänny polulle."
Melkein heti he huomasivat olevansa kauniissa pikku laaksossa, joka oli tulvillaan kuutamoa, ja joka kukan terällä kimalteli tähtiä, sillä niillä oli tuhansittain kastepisaroita, ja joka kastepisara loisti kuin tähti. Siellä oli myöskin parvittain pieniä miehiä ja naisia, kaikki kauniita, kaikki puettuina loistaviin, hienonhienoihin vaatteisiin, kaikki nauroivat tai tanssivat tai istuivat pienien juhlapöytien ääressä, jotka notkuivat kaikkien herkkujen painosta, mitä ylellisinkään keijukainen saattoi toivoa.
"No nyt", sanoi Heikku Heipparalla, "saat nähdä minun pyyhkäisevän kaikki edestäni. Laske minut maahan."
Keijujalka laski hänet maahan ja katseli häntä kun hän marssi eteenpäin hyvin surullisena. Hän meni suoraan iloisimman ja suurimman ryhmän luo minkä hän näki. Siinä oli joukko keijukaisherroja kerääntyneinä kielon ympärille, jonka kääntyneellä varrella istui hento keijukaisneitonen keinuen hilpeästi ylös ja alas ja nauraen ja rupattaen kaikkien ihailijainsa kanssa yhtä aikaa.
Hänellä näytti olevan äärettömän hauskaa; itse asiassa oli sietämättömän selvää, että hän osasi pitää lystiä. Eräs keijukaisherra leyhytti hänelle viuhkaa, toinen piti hänen ohjelmaansa, kolmas hänen kukkavihkoaan, neljäs hänen pientä hajuvesipulloaan, ja ne, joilla ei ollut mitään pidettävää, katsoivat toisiin hirveän karsaasti. Oli ilmeistä, että neitonen oli hyvin suosittu ja ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin hänen silmänsä säkenöivät ja leikkivät sangen moitittavasti.
"Te olette luvannut tanssia ensi valssin meidän jokaisen kanssa!" sanoi eräs hänen ihailijansa. "Kuinka aiotte selviytyä siitä?"
"Olenko luvannut tanssia jokaisen kanssa?" sanoi hän ja antoi kielonvarrelleen mitä uppiniskaisimman töytäyksen, joka pani kaikki kellot soimaan. "Hyvä on, minä en aio tanssia kaikkien kanssa."
"Eikö minun kanssani?" kuiskasi ihailija, joka piti viuhkaa hänen korvaansa.