Neito soi hänelle mitä ihastuttavimman pikku katseen, joka juuri sai nuorukaisen uskomaan, että hän olisi tahtonut tanssia hänen kanssaan, mutta ei todellakaan voinut. Heikku Heipparalla näki hänet. Ja silloin hän hymyili suloisesti kaikille muille, joka-ainoalle. Heikku Heipparalla näki senkin.
"Aion istua tässä ja katsoa teitä ja antaa teidän puhua minulle", sanoi hän. "Minä niin nautin loistavasta keskustelusta."
Kaikki keijukaisherrat pöyhistyivät tästä niin kovin, että rupesivat loistamaan entistä enemmän, silittelivät kauluksiaan, ottivat viehättäviä asentoja ja ajattelivat mitä säkenöivää he nyt keksisivät sanoa, sillä jokainen heistä tiesi neitosen katseesta juuri hänen suuntaansa, että juuri hänen keskustelunsa oli loistavaa, jokainen tiesi, että aivan varmaan neiti tarkoitti juuri häntä. Katse todisti sen. Tämä oli jo enemmän kuin Heikku Heipparalla saattoi kestää, sillä Helyhelma se juuri oli, joka käyttäytyi noin edesvastuuttomasti, keinui kielonvarrella ja "oli hyvää", niin sanoakseni, monen ihailijan kanssa samalla kertaa, tavalla, joka sai monen kunniallisen keijukaisneidon veren hyytymään — sellaisten, joilla itsellä ei ollut yhtään ihailijaa. Se oli Helyhelma itse.
Heipparalla tunkeutui keskelle ryhmää.
"Helyhelma!" sanoi hän. Hän luuli tietysti, että neiti suoraa päätä putoaisi maahan kielonvarreltaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain keskeytti keinumisensa hetkeksi ja tuijotti tulokkaaseen.
"Hyvänen aika!" huudahti hän. "Ja kuka te olette?"
"Kuka minä olen?" huusi Heipparalla ankarasti. "Etkö muista minua?"
"En", sanoi Helyhelma kylmästi, "en vähintäkään."
Heikku Heipparallan henkeä melkein salpasi. Hänelle ei elämässään ollut sattunut mitään niin raivostuttavaa.
"Etkö sinä muista minua?" huusi hän. "Minua! Mitä, sehän on mahdotonta!"