"Todellako?" sanoi Helyhelma keimailevan julkeasti. "Mikä on nimenne?"
Heikku Heipparalla oli vähällä saada halvauksen. Helyhelma otti silmälasit, joita hän oli riiputtanut kädessään kultavitjasta, pani ne silmilleen, ojensi ilkamoivaa pikku leukaansa ja katsoi Heipparallaa. Eipä siltä, että hän olisi ollut likinäköinen — kaikkea muuta, mutta se oli vain hänen oikkujaan ja temppujaan.
"Hyvänen aika!" sanoi hän. "Te näytättekin hieman tutulta. Eihän se ole, eihän se voi olla herra- herra —", sitten hän kääntyi ihailijaan, joka piti hänen viuhkaansa, "eihän se voi olla herra — tuo joka muutettiin kultarintakertuksi, tiedättehän", sanoi hän. "Vähän hassua muuttua kultarintakertuksi! Mikä hänen nimensä olikaan?"
"Oi niin, minä tiedän ketä tarkoitatte. Herra — ah niin, Heipparalla!" sanoi keijukainen, joka piti viuhkaa.
"Niin se oli", sanoi Helyhelma katsellen Heikkua taas. "Ja hän on kai koko ajan nokkinut puissa ja pensaissa ja hyppinyt pesään ja pesästä ulos. Kuinka mieletöntä! Ja meillä kun on ollut niin kauhean hauskaa siitä saakka kun hän joutui pois! Luulen, ettei minulla koskaan ole ollut niin hurmaavaa kuin näinä kahtena viime vuotena. Aloin tulla tutuksi teidän kanssanne", sanoi hän hellästi, "juuri siihen aikaan jolloin hän hävisi."
"Onko sinulla ollut hauskaa?" Heipparalla melkein kirkui.
"Hyvänen aika", sanoi Helyhelma anteeksiantamattoman hilpeästi, "minun täytyy hymyillä." Ja hän hymyili.
"Eikä kukaan siis ole riutunut suruun ja kuollut?" huusi Heikku.
"En minä ainakaan", sanoi Helyhelma ja keinui taas, niin että kellot helisivät. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa."
Heikku Heipparalla kääntyi ja riensi pois koko ryhmästä. Hänen mielestään tämä oli solvaavaa. Hän palasi Keijujalan luo niin kiireissään, että kompastui miekkaansa ja kaatui ja kieri ympäri niin monta kertaa, että Keijujalan täytyi pysäyttää hänet ja nostaa hänet ylös.