"Onko hän kuollut?" kysyi Keijujalka.
"Ei", sanoi Heikku, "hän ei olekaan kuollut."
Hän istahti pienelle sienelle, kiersi kätensä polvien ympäri ja näytti raivostuneelta — oikein raivostuneelta. Vihainen tai suuttunut olisi liian lievä sana.
"Minulla on suuri halu tulla ihmisvihaajaksi", sanoi hän.
"Oi, minulla ei ole", sanoi Keijujalka. Hän ei tietänyt mikä ihmisvihaaja on, mutta hän arveli, että se on jotakin ikävää.
"Eikö todellakaan?" sanoi Heikku ja katsahti häneen.
"Ei", vastasi Keijujalka.
"Hyvä on", sanoi Heikku, "en minäkään sitten viitsi. Mennään mukaan ja pidetään hauskaa. Sellaisia ne kaikki ovat. Ei voi luottaa keneenkään heistä. Älä koskaan usko heihin. Luulen, että tuo olento on ollut kihloissa kokonaista kaksi kertaa senjälkeen kun lähdin. Sattuu niin omituisesti", lisäsi hän, "että minä itse olen ollut kahdesti naimisissa — mutta se on tietysti aivan eri asia. Minä olen mies, ymmärräthän, ja — no niin, se on aivan eri asia. Emme nyt viivy siinä. Mennään tanssimaan. Mutta odota hetkinen ensin." Hän otti pienen pullon taskustaan.
"Jos sinä pysyt oikeassa koossasi", jatkoi hän, "astut murskaksi koko rykmenttejä ja tuhoat kokonaisia sukukuntia. Jos juot tämän, tulet yhtä pieneksi kuin me olemme, ja kun sitten lähdet kotiin, annan sinulle jotakin joka tekee sinut suureksi taas." Keijujalka joi pienestä pullosta ja tunsi heti tulevansa pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes oli yhtä pieni kuin hänen seuralaisensa.
"No tule nyt", sanoi Heipparalla.