He menivät toisten keijukaisten joukkoon ja tanssivat ja leikkivät keijukaisten leikkejä ja nauttivat keijukaisten herkkuja ja olivat niin iloisia ja onnellisia, että Keijujalka oli aivan villinä ilosta. Jokainen toivotti hänet tervetulleeksi ja näytti pitävän hänestä, ja keijukaisneidot olivat suorastaan ihastuttavia, varsinkin Helyhelma, joka suuresti mieltyi häneen. Juuri ennen auringonnousua antoi Heipparalla hänelle jotakin juomaa toisesta pullosta, ja hän tuli suureksi taas, ja kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua tanssiaiset päättyivät, ja Heipparalla vei hänet kotiin ja jätti hänet luvaten tulla hakemaan taas ensi yönä.
Joka yö koko kesän ajan tapahtui tuo sama asia. Keskiyöllä Keijujalka lähti keijukaisten tanssiaisiin ja palasi kotiin kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua. Hän ei enää koskaan ollut yksin, sillä kaiken päivää hän saattoi ajatella mitä hauskaa taas oli tulossa yöllä, ja sitäpaitsi olivat kaikki keijukaiset hänen ystäviään. Mutta kun kesä läheni loppuaan, sanoi Heikku Heipparalla hänelle: "Tämä on viimeinen tanssimme — viimeinen ainakin joksikin aikaa. Tähän aikaan vuotta me aina menemme takaisin omaan maahamme emmekä palaa ennenkuin keväällä."
Keijujalka tuli tästä hyvin surulliseksi. Hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi jäädessään yksin, mutta hän tiesi, että sitä ei voinut auttaa, ja niinpä hän koetti olla mahdollisimman reipas ja meni lähtöjuhliin ja piti hauskaa enemmänkin kuin ennen, ja Helyhelma antoi hänelle erojaislahjaksi sormuksen. Mutta seuraavana yönä, kun Heipparalla ei tullut hakemaan häntä, hän tunsi itsensä hyvinkin yksinäiseksi, ja seuraavana päivänä hän oli niin surullinen, että vaelsi kauas metsään toivoen löytävänsä jotakin, joka voisi ilahuttaa häntä hiukan. Hän kulki niin kauas, että lopulta tuli kova väsymys ja jano, ja hän aikoi juuri palata kotiin, kun hän luuli kuulevansa putoavan veden solinaa. Se näytti tulevan hänen takaansa köynnösruusutiheiköstä, ja hän lähti sinnepäin ja työnsi oksia hiukan syrjään voidakseen nähdä läpi. Näky oli hänelle suuri yllätys. Vaikka olikin jo loppukesä, kukki pensaikon sisäpuolella tuhansittain ruusuja, ja keskellä oli kristallikirkas lammikko, johon virtasi kimaltelevaa vettä kalliorotkosta yläpuolelta. Se oli kaunein, kirkkain lammikko mitä Keijujalka koskaan oli nähnyt, ja hän tunkeutui ruusuköynnösten läpi ympyrään, jonka ne sulkivat sisäänsä, polvistui veden ääreen ja joi.
Melkein heti surumielisyyden tunne katosi ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen ja virkistynyt. Hän ojentautui paksulle, tuoksuvalle sammalelle ja kuunteli veden solinaa, eikä kauan kestänyt kun hän jo nukkui.
Kun hän heräsi, paistoi kuu, lammikko kimalteli kuin timanttikoristeinen hopealevy, ja kaksi satakieltä lauloi oksilla hänen päänsä päällä. Ja seuraavassa hetkessä hän huomasi, että hän ymmärsi niiden kieltä aivan yhtä selvästi kuin jos ne olisivat olleet ihmisolentoja eikä lintuja. Vesi, jolla hän oli sammuttanut janonsa, oli ollut lumottua ja antanut hänelle tämän uuden kyvyn.
"Poikaparka!" sanoi toinen satakieli "Hän näyttää väsyneeltä, mistä hän on mahtanut tulla?"
"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi toinen, "onko mahdollista, ettet tiedä, että hän on prinssi Keijujalka."
"Mitä!" sanoi ensimäinen. "Sekö Tölppövallan kuninkaan poika, joka syntyi pienijalkaisena?"
"Niin juuri", sanoi toinen. "Ja lapsiparka on asunut metsässä ja paimentanut sikopaimenen sikoja siitä saakka. Ja hän on hyvin kiltti Poika — ei koskaan heittele kivillä lintuja eikä hävitä pesiä."
"Mikä vahinko, ettei hän tiedä lammikosta, jolla kasvaa punamarjoja!" sanoi ensimäinen satakieli.