"No nyt", sanoi Heikku, kun he pysähtyivät, "jos tahdot tulla tänne tänä yönä kello kaksitoista, kun kuu paistaa tämän puun alle, tapaat minut täällä odottamassa sinua. Nyt minä lähden. Hyvästi!" Ja hän oli poissa ennenkuin viimeinen sana oli kunnolla päättynyt.
Keijujalka kulki tupaa kohti ajaen sikoja edellään, ja äkkiä hän näki sikopaimenen tulevan talostaan ja pysähtyvän typerästi töllistelemään sikoihin. Hän oli hyvin kömpelö, ruma mies, jolla oli karkea keltainen tukka ja pienet silmät ja kasvot melkein kuin sian, ja hän näytti aina tyhmältä, mutta nyt hän näytti tyhmemmältä kuin koskaan. Hän oli aivan mykkänä hämmästyksestä.
"Mikä sikoja vaivaa?" kysyi hän vihdoin käheällä äänellä, joka sekin melkein muistutti sian röhkinää.
"Minä en tiedä", vastasi Keijujalka hieman levottomana. "Mikä niitä sitten vaivaa?"
"Ne ovat neljä kertaa lihavampia ja viisi kertaa isompia ja kuusi kertaa kiiltävämpiä ja seitsemän kertaa painavampia ja kahdeksan kertaa kauniimpia kuin ne olivat kun veit ne metsään", sanoi sikopaimen.
"En minä ole tehnyt niille mitään", sanoi Keijujalka. "Ne juoksivat pois, mutta tulivat takaisin taas."
Sikopaimen löntysteli takaisin tupaan ja huusi vaimoansa.
"Tule katsomaan sikoja", sanoi hän.
Ja vaimo tuli ulos ja tuijotti ensin sikoihin ja sitten Keijujalkaan.
"Hän on ollut keijukaisten kanssa", sanoi hän vihdoin miehelleen. "Tai sitten se johtuu siitä, että hän on kuninkaan poika. Meidän täytyy kohdella häntä paremmin, jos hän osaa tehdä tuollaisia ihmeitä."