Äkkiä hän alkoi hihittää ja likisti polviansa kovasti.
"Haluatko tietää mikä minua naurattaa?" kysyi pikkumies.
"Haluan kyllä", vastasi Keijujalka.
Pieni mies hihitti entistä hartaammin.
"Minä ajattelen vaimoani", sanoi hän, "nimittäin sitä, joka minulla oli kun olin kultarintakerttu. Aika tavalla hän on vimmoissaan kun en tule kotiin yöksi! Hän saa nyt itse hyppiä ympäri hakemassa matoja itselleen ja lapsilleen ja se on hänelle omiansa. Hänellä on sisu, joka katkeroittaisi variksen elämän, saati sitten tavallisen kultarintakertun. Näännytin itseni puolikuoliaaksi kun pidin huolta hänestä ja hänen pennuistaan, ja kuinka vihasinkaan heitä! — paljaita, kirkuvia olentoja, aina suu ammollaan. Niiden mielestä näyttää isän ainoa velvollisuus olevan tuoda niille matoja."
"Se mahtoi olla epämiellyttävää", sanoi Keijujalka.
"Se oli enemmän kuin epämiellyttävää", sanoi pikkumies, "oikein höyheneni lopulta nousivat pystyyn. Ja sitten pesä! Kuvittele, että yht'äkkiä muuttuu kultarintakertuksi ja joutuu rakentamaan pesän noin vain ensi hetkessä. En ole koskaan elämässäni tuntenut asemaani niin hullunkuriseksi. Mistä minä tiesin kuinka pesä rakennetaan? Ja pahinta oli hänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa."
"Hänen?" sanoi Keijujalka.
"Niin, hänen, tiedäthän", vastasi pikkumies, "vaimoni. Hän on aina ollut kultarintakerttu ja tietää kuinka pesä on rakennettava. Hänestä oli myöskin hauskaa komennella minua — hän on sitä laatua. Mutta tietysti minä en ruvennut sanomaan, etten ymmärrä pesänrakentamisesta mitään. Eihän minulla olisi ollut hänestä mihinkään jos olisin antanut hänen uskoa, että hän tiesi yhtä paljon kuin minä. Niinpä panin aineet kokoon omalla tavallani ja rakensin pesän, joka olisi saanut vaikka itkemään! Pohja putosi ensimäisenä yönä. Minä melkein kuolin siihen."
"Putositko sinäkin?" kysyi Keijujalka.