Keijujalka otti pillin ja pani sen hyvin varovaisesti huulilleen. Hän puhalsi, ja siitä lähti korkea, kirkas ääni, joka näytti tunkeutuvan metsän syvimpiin syvyyksiin.
"Puhalla vielä", käski Heikku Heipparalla.
Taaskin prinssi Keijujalka puhalsi, ja taaskin kaikui tuo puhdas, kirkas ääni puiden lomitse, ja seuraavassa hetkessä hän kuuli kovaa rytinää ja tömppäämistä ja röhkinää, ja koko suuri sikalauma ryntäsi pensaikon läpi, asettui ympyrään ja seisoi siinä töllistäen häneen ikäänkuin odottaen mitä hän tämän jälkeen käskisi.
"Oi Heikku Heipparalla, Heikku Heipparalla!" huusi Keijujalka, "kuinka olen sinulle kiitollinen!"
"Et niin kiitollinen kuin minä sinulle", sanoi Heikku Heipparalla. "Ilman sinua minä tällä hetkellä häiritsisin tuon haukan ruuansulatusta, sensijaan että nyt olen tässä kunniallisena keijuna taas kerran, ja vaimovainajani, vaikka minun ei pitäisi sanoa häntä vainajaksi, sillä taivas tietää, että hän oli eläväinen ja virkku ja hätyytti minut ulos pesästä ennen aamun koittoa lausuen tuon epämiellyttävän sananlaskun aamuvirkusta linnusta, joka löytää madon — minun kai pitää sanoa eläväinen vaimoni — on tällä hetkellä leski. No, missä sinä asut?"
Keijujalka mainitsi missä hän asui ja kertoi myöskin sikopaimenesta ja mistä johtui, että hänen täytyi paimentaa sikoja ja asua metsässä, vaikka olikin prinssi.
"Vai niin, vai niin", sanoi Heikku Heipparalla, "sepä harmillinen asiaintila. Ehkä voin tehdä sen vähän helpommaksi sinulle. Näet, että tämä on taikapilli."
"Minä arvasin sen", sanoi Keijujalka.
"No niin", jatkoi Heikku Heipparalla, "nyt voit aina kutsua sikojasi sillä, niin et enää saa selkääsi. Etkö koskaan tunne itseäsi yksinäiseksi?"
"Väliin hyvinkin yksinäiseksi", vastasi prinssi. "Kukaan ei välitä minusta, mutta luulen, että puro väliin on surullinen ja koettaa kertoa minulle yhtä ja toista."