Mutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi parhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa ei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei kumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi olisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan elämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan, mutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo pakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim. kauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä myynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin kurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei kuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.
IX luku.
SISSI-KIRJAILIJA.
Monenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut niistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset, mutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi kuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä, sillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten merkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin tuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli säyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina mielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään — oikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.
Tämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään hollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666, ollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän lähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä vähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan kirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli harjoittamaan.
Siihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola Tortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan asuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista aina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat varustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia kauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain tarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat halukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista tavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet, oivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein hienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta heillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin kaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä suinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut senluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai jollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin sen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut, jos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa miesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä hopealla.
Tämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu ranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät emämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia lähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut sekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he kumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain yritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten ollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten asiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja palaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa käteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja varastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin orjiksi enimmän maksaville!
Tällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan käänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli jäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi. Hän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua; ja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle vapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä hyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei ollut penniäkään omaisuutta.
Vihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli yhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi hänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus myydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä saada kalua.
Uusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan lääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli palvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden, jos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa. Edullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut orjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen, ja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän nyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä. Mutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut muuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää itseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan. Hän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei ollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle; ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan pitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien "vapaaseen veljeskuntaan".