Hän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen väestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain hidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka hän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan, etsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään vielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään Jamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä kestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena virkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä hän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan jokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista kadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen vierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.
Mutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti puhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään yksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua, että hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa ei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen Esquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa täydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi tälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin jäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei ollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta arvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi enemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.
Kuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan Länsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei siellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi syntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät kuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista kohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen osoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen periaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas espanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera kostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani harvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia kidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä tavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin hirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli oikein esikuvallinen merirosvo.
Rocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi runsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja hänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä äveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria tuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista oli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä vaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva uudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa Rocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten siitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta hänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan olosuhteiden mukaan.
Niinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella näkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä pienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään kelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa tilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen luotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan rauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut Esquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen miehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon paremmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli hänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu vene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen mies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja kuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty sissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen verivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon omiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta tällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan jalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.
Kun sissipäällikkö ja hänen miehensä saatettiin kuvernöörin eteen, ei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset kohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa surmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc väkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta jos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän surmauttanut heidät jo samana iltana.
Varusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen varoittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi Roc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen yrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset keinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä vahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti voittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut kainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä viruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa linnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven auki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko. Lannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei heillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly tullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän voi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin europpalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla toivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi antavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan aivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä vapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle, joka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai ranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä toivoi pelastavansa nahkansa.
Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten, kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä, joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä — tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta — että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan käteen.
Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.
Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin mies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa sylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja olevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä rosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä taholta.