Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu tavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.
Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt elämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä Roc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka hämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut tältä muka saamaansa kirjeeseen.
Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää; intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä. Joka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä ja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.
Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja verenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.
Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta, vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor (Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia. Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella vetäytymistä viisaan lepoon.
Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin miehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö, surmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin herroiksi.
Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he saivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin kimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi odottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen raehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin keihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa, eikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri joukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc, häpäisi nimensä surkealla tavalla.
Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja joka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi osannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian Roc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä, jossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut ruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan, että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen vastaisista urhotöistään.
XI luku.