Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia sissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten sijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.
Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka, kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville. Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se, että edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja tyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on astuskellut.
Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että muuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen, jolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin päiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän yhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa kuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian sellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten laivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa kävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai merenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.
Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä piirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän ja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät muutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka lähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus syntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle. Rosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet otettiin vangiksi.
Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa rauhaan.
Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.
Kaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia, ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat tämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin, riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosjumalanpalveluksia.
Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä synnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden orjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan. Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren, ja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet — oli bukanierien pääkortteeri, "kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden tyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu".
XIII luku.